Toteutuvatko unelmat vai kuuluuko aina vaan unelmoida

 

Mä olen aina elänyt haavemaailmassa. Siis tämän oikean elämän rinnalla.
Jo pienenä olen nähnyt selkeästi minkälaista elämäni kuuluisi olla sitten joskus. Olen mielessäni jopa sisustanut unelmieni talon. Ja suunnitellut minkälaisissa vaatteissa menen unelmieni työhön.

Lapsena minusta piti tulla vaikka mitä. Eikä tullut mitään niistä. Lähes jokainen asiakkaani kysyy minulta, että oliko tämä työ jo lapsena unelma-ammatti. Ei ollut. En tiennyt koko jutusta mitään ennen kuin aloin sitä opiskelemaan. Ja voin myöntää, että joskus toivoisin olevani jossain ihan muualla. Ja sitten kuitenkin on palava halu oppia lisää juuri tästä alasta. Sitten kun on aikaa, mitä nyt siis ei ole.

Ja entä tämä koti sitten? Ei lainkaan unelmista. Sen pitäisi olla ikivanha puutalo, pitsihuvila. Sellainen talo kuin Katariinassa on. Eli kaikkea muuta kuin tämä. Mutta kuitenkin rakastan tätä ihan hirveästi ja toivoisin, että jossain olisi Amerikan sukulainen, joka jättäisi mulle perintönä sellaisen summan rahaa, että saisin tämän remontoitua.

Ja sitten myisin tämän! Ostaisin sen ikivanhan talon, jonka remontoisin vanhaa kunnioittaen. Se olisi jossain metsän keskellä, missä olisi ihanan hiljaista. Lapset tykkäisivät siitä ihan hirveästi.

Tällä viikolla on tuttujen ihmisten unelmia toteutunut, mikä on ihan hirveän hienoa. Ja sitten kuitenkin olen kateellinen, kun tajuan, että mikään mistä silloin joskus lapsena unelmoin, ei ole toteutunut.

Mutta entä jos kaikki mitä mulla on, on jotain mistä en ole edes uskaltanut unelmoida. Voin rehellisesti sanoa, että en koskaan ajatellut, että mulla olisi kolme lasta, jotka suurimmaksi osaksi ovat ihan huipputyyppejä ja ainakin tällä hetkellä oikealla polulla elämässään, vaikka se vasta onkin alussa.

Tai, että mulla oikeasti olisi joku, jonka kanssa voin kuvitella käyttäväni sitten joskus samanlaisia tuulipukuja. Jonka toivon vielä vuosienkin päästä puhuvan minusta kauniisti. Ja jota mä hoidan sitten joskus, koska mä kuitenkin elän kauemmin.


Ja vaikka en aio enää uutta ammatti itselleni hankkia, niin ehkä se unelmien talo voi vielä osua kohdalle. Siitä unelmasta en aio luopua. Liityin fbssa Pelastakaa vanhat talot- ryhmään. Voi sitä kateuden määrää. :D

Matkalaiset Rhodoksella vol.2

Kävimme Rhodoksella ensimmäisen kerran 2010 ja rakastuimme kaikki saareen, varsin Vanhaan Kaupunkiin. Siispä, kun heinäkuussa 2013 löysin kohtuu edullisen matkan meille, alkoi matkan kauppaaminen toiselle osapuolelle. :D Kun myöntävä päätös oli saatu ja tarkat säästösuunnitelmat saatu, varattiin matka elokuussa. Ja sitten alkoi pitkä odotus toukokuulle 2014. :D


LENTOKENTÄT JA LENTOMATKAT

 Matkaan lähdettiin aikaisin aamuyöstä. Kuten arvata saattoi, kukaan takapenkillä ei nukkunut. Ei tietenkään, kaikkihan oltiin innoissaan. :)

Aika lentokentällä meni nopeasti. Lähtöportin läheltä löytyi kahvila, josta saimme pientä aamupalaa ja Reiman leikkipaikka.



Lentokin sujui yllättävän hyvin. Nousussa lapset kikattivat ja kiljuivat innosta. Tytöt nukkuivat huimat 30min, Niko ei yhtään (ja sen kyllä illalla huomasi!). Syötiin ateria, väritettiin, katsottiin dvd- elokuvia ja Niko pelasi taskukonsolia. Laskeutuminen meni hieman huonommin. Aino oli vaihtanut Tepon viereen istumaan ja tietenkin siinä vaiheessa, kun ketään ei voi siirtää enää paikoiltaan, tuli kauhea ikävä äitiä. Niko ei  neuvoista huolimatta mitään napostellut, joten korvathan menivät lukkoon. Mutta kaiken kaikkiaan hyvin selvittiin.

Rhodoksen kenttä on pieni ja kuuma. Ja saapuvien aula vielä pienempi ja kuumempia. Matkatavaroita ei kuulunut ja lapset alkoivat olla ärtyneitä (ja ehkä vähän vanhemmatkin). Ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä pääsimme kuitenkin bussiin ja matka hotellille alkoi.



Paluulento kotiin oli muuttunut pari kuukautta ennen lähtöä ja päivälento muuttui yölennoksi. Lähtöselvityksen piti alkaa klo 22.05. Ei alkanut. Siinä istuimme kuumaakin kuumemmassa terminaalissa odottamassa lähtöä. Lapsia nukutti iha hirveästi ja koitimme saada heidät nukahtamaan. Viimein 50min myöhässä pääsimme koneeseen (kone tuli myöhässä Tukholmasta).Heti, kun konen oli noussut lapset nukahtivat ja nukkuivat siihen asti, kun kone laskeutuu. Matkat menivät siis oikein hyvin.


HOTELLI

Hotellimme oli (meistä) täydellinen! Paljon uima-altaita, vesiliukumäkiä, leikkikenttiä, uimaranta ja lenkkipolkuja. Ai, ja sali! :D Hotellin vieraista myös n 85% oli lapsiperheitä, joten itkupotkuraivareita ei tarvinnut hävetä, koska se voisi sattua kenelle vaan (ja sattuikin).

Meidän huoneemme oli halvin mahdollinen kaksio. Sieltä löytyivät tärkeimmät: sängyt kaikille, jääkaappi, suihku, hyllytilaa ja parveke. Muuta ei tarvittu, koska oikeasti vain nukuimme siellä.

Hotellissa sai valita joko All Inclusiven tai Inclusiven. Me valitsimme Inclusiven. Sillä sai joka päivä aamupalan ja viitenä päivänä lounaan ja päivällisen. Tuo tuntui hyvältä, koska pennut ovat äärimmäisen nirsoja ja All Inclusivea emme halunneet, koska halusimme käydä myös eräässä, viime matkalla hyväksi todetussa ravintolass syömässä.

LIIKKUMINEN

Reissun aikana vietimme tulo-ja lähtöpäivän lisäksi kolme päivää hotellilla ja lähialueella ja kolmena päivänä kävimme seikkailemassa vähän kauempana.

Rhodoksella liikenne on, noh, melko erilaista kuin täällä. Liikennesäännöt ja liikennevalot tuntuvat enemmänkin kehoituksilta, joita voisi noudattaa. Jalkakäytävät on. Niissä mahtuu ehkä kaksi ihmistä vierekkäin kävelemään. Jos meillä olisi ollut tuplarattaat, emme olisi mahtuneet kävelemään jalkakäytävillä tai olisimme ainakin kokonaan vallanneet ne.

Autot ym ajavat TODELLA kovaa. Tietä ylittäessä sai välillä oikeasti pelätä ja lapsia sai vahtia ihan koko ajan silmä tarkkana.

Hotellin alueella oli autovuokraamo, mutta me käytimme bussia ja kerran taksia. Bussimatka meiltä kaikilta Kallitheasta Rhodoksen kaupunkiin maksoi 3,60€ ja Falirakiin reilun 4€. Varsinkin aamusta ja illasta bussit näyttivät olevan kovinkin täysiä ja kyllä hirvitti seisoa täydessä bussissa, joka ajoi n 70km/h! Rattaat saa bussiin, mutta varsinkin ruuhkaiseen aikaan ne on kasattava. Busseissa lukee määränpää sekä kreikaksi että englanniksi.

Taksimaksu on kiinteä. Hotelliltamme Rhodoksen kaupunkiin maksoi 7€ ja Lindokseen taisi olla 13€.


TEKEMISTÄ

Jo pelkästään hotellialueeltamme löytyi paljon tekemistä. Koska aloitimme aamut aikaisin, suuntasimme heti leikkikentälle. Aamupalalta taas palattiin aina lenkkipolku kiertäen. Muuten päivät hotellilla kuluivat uima-altaalla, rannalla, leikkikentällä ja syöden. :D Yhtenä päivänä kävimme myös lähialueella kävelemässä.



Kahtena päivänä kävimme Rhodoksen kaupungissa. Olimme jo edellisellä kerralla löytäneet mukavan leikkikentän ja siellä kävimme nytkin. Ja tietenkin Vanhassa Kaupungissa. Suosittelen, mutta en välttämättä suosittelisi syömään siellä, koska ruuat ovat hieman ylihinnoiteltuja. Me kävimme ravintolassa, joka on lähellä Tuulista Rantaa. Ruuat viidelle henkilölle sai n 40€:lla ja lapset saivat jäätelöt vielä kaupan päälle. :)




Viime kerralla kävimme myös Falirakissa Water Parkissa. Paikka on Euroopan suurin vesipuisto ja sen kyllä huomaa. Aivan vesipuiston alaosasta on alue pienille lapsille. Altaissa on matala vesi ja vesiluikumäkiä paljon. Ja kyllä niitä hurjempiakin altaita löytyy! Ja rentoutumista haluaville ihanan rauhallinen Lazy River, mistä on upeat näköalat merelle.

Loma oli siis äärimmäisen onnistunut. Useamman kerran huomasin ajattelevani, että ollaanko me oikeasti täällä. Parasta oli, että sai vaan olla. Kelloa katsottiin oikeastaan vain ruoka-aikojen ja vesipuiston aukioloaikojen suhteen. Rentouduttiin täydellisesti, vaikka lapset eivät 24/7 kullannuppuja olleetkaan, mutta sellaista elämä on. :) Arkeen paluu on tuntunutkin todella rankalta. Kun viikko oltiin niin tiivisti yhdessä, tuntuu kurjalta, kun ei nähdä lasten kanssa kuin aamuin ja illoin ja miehen kanssa vain ohimennen.

Ja juuri siksi, onkin seuraava matka jo suunnitelmissa ja säästösuunnitelmat tehty. :D


MITÄ ENSI KERRALLA

Koska olemme äärimmäisen ihastuneet Rhodokseen ja olemme myös äärimmäisen mukavuuden haluisia, en yhtään ihmettele vaikka suuntaisimme juuri tuohon samaan hotelliin uudestaan. Hotelli on hyvä, lapsille on paljon tekemistä ja lyhyet ja hepot matkat sekä Rhodoksen kaupunkiin että Water Parkiin. Tietenkin on hyvä käydä muualla, mutta nytkun lapset ovat noin pieniä, niin sitä vaan haluaa päästää itsensä vähän helpommalla. :) Muihin paikkoihin voi tutustua vaikka häämatkalla. ;)

Ensi kerralla haluaisimme käydä ainakin Lindoksella. Paikka on niin uskomattoman kaunis ja paljon pieniä kujia tutkittavaksi. Ja onhan se uimarantakin ihana. :)


Nyt siis vaa säästökuuri pystyyn ja toivotaan, että töitä riittää. :)

Vauva-ajan muistelua

Olen miettinyt tätä postausta pitkään, varmaan vuoden. Tästä voi tulla paha mieli tai surullinen olo. Itsellä tuli ainakin. Ehkä vähän itkettikin. Mutta myös onnesta. Sillä vaikka on päiviä, jotka vaihtaisin mielelläni, oli nekin hetket koettava, että päästiin tähän.

Ja pyyntö, jos luit, kommentoi. Täällä tai fbssa. Aihe on kuitenkin melko vaikea. Kiitos. <3

Kohta siitä on kolme vuotta, kun Nikosta tuli isoveli. Muistan, kun tiesin odottavani kaksosia ja kerroin peloista äitille, hän vakuutti minut sanomalla että, kaksosia saavat he, jotka sen jaksavat. Sen jälkeen en enää pelännyt enkä murehtinut. Päätin, että tällä toisella kertaa kaikki menee hyvin ja vaikka olen kuinka väsynyt, nautin. Nautin. Mitä lähemmäs laskettu aika tuli, sitä malttamattomampi olin tapaamaan nämä pienet ihmiset, joita oli niin kovin paljon toivottu ja odotettu. Siitä tulisi ihanaa. Vaikka en saisikaan nukkua, siitä tulisi ihanaa.

Kuinka väärässä ihminen voikaan olla.

Tytöt eivät olleet edes kuukautta, kun olin jo melko ahdistunut. En voinut muuta tehdä kuin pelätä mitä teen jos ne heräävät ja alkavat itkemään. Jos mies oli edellisenä päivänä kertonut lähtevänsä seuraavana päivänä jonnekin, olin heti aamusta itkuinen. Tänä päivänäkin on olemassa  lasten elokuvia, joita toivoin, ettei poika katso, koska ne palauttavat mieleen sen ahdistavan tunteen.

Ja enhän mä edes yksin ollut! Mies oli korvaamaton apu ja tuki. Hän oli varmasti aivan yhtä väsynyt, mutta kertaakaan ei valittanut. Ja esikoinenkin kävi pari kertaa viikossa päiväkodissa, sainhan silloin nukkua. Tai en oikeastaan. Joko olin heiluttamassa vaunuja tai makasin sohvalla ja odotin, koska jompi kumpi herää. Ja perhetyöntekijä. Harmi vaan, etten osanut tarpeeksi häntäkään apuun pyytää. Minä itse olin lapset halunnut, olin heidän äiti, omasin mahtavan tukiverkon, joten miksi ihmeessä olisin tarvinnut ulkopuolisen apua.

Ehkä siksi, että olisin saanut yöllä nukkua enkä murehtia, kuinka selviän taas seuraavan päivän. Tai etten olisi ahdistunut kuullessani isovanhempien tuovan yökylässä olleet tytöt kotiin. Kyllä, toivoin, että olisin edes hetken vielä saanut kerätä voimia. Mutta vaikka isovanhemmat olisivat varmasti enemmänkin auttaneet, en voinut sitä heiltä pyytää. Minähän olin päättänyt nauttia.

Mutta joskus pitää luovuttaa. Nautin niin kovasti, että välillä miehenkin piti soittaa neuvolaan, koska mä en olisi pystynyt puhua. Peräti yhden kerran soitin perhetyöntekijälle ja pyysin ylimääräistä käyntiä. Tai en varmasti saanut yhtään kokonaista sanaa sanottua, mutta ehkä hän siitä parkumisesta jotain päätteli.

Monta kertaa mietin, miksi mun pitää olla tälläinen. Miksi en vaan voi olla. Miksi kaikilla muilla se näyttää paljon helpommalta. Ehkä meilläkin sitten, kun tytöt ovat 3kk. Tai 4kk. Tai 5kk.

En tiedä koska ja miten se helpotti. Ehkä se oli se kuuluisa aika. Sen muistan, että kun tytöt 6kk ikäisinä olivat yökylässä, ikävöin heitä ensimmäistä kertaa ja odotin heitä kotiin. Se oli ihana tunne.

Jännä homma, kun sai nukkua elämä näytti ja tuntui paljon hauskemmalta. Mutta silti kesti pitkään, ettei tyttöjen itku tuntunut maailman lopulta. Ja sinä kesänä, kun he täyttivät vuoden, pystyin vihdoin heidän päiväunien aikaan rentoutuneesti olemaan Nikon kanssa ilman, että olisin pelännyt itkua ja heräämistä. 

Joten kai äiti oli oikeassa. Vaikka usko meinasi loppua, me selvisimme siitä vauva-ajasta. Mutta onneksi meillä oli apujoukkoja. Isovanhempia, jotka auttoivat pyytämättä. Vertaistukena sisko ja miehen veljen vaimo. Neuvola ja perhetyöntekijä, ja jos joku idiootti olisi pyytänyt heiltä enemmän apua, ei näitä olisi niin onnetonta muistella.

Ja ihana mies. Joka oli töissä ympäri vuorokauden, kotona ja työpaikalla. Joka päätti Helmin siirtyvän pullomaitoon öisin, että saisin edes hetken nukuttua. Joka ei ikinä valittanut vaikka aihetta varmasti oli. Joka ei juuri muualla ollut kodin lisäksi kuin töissä. Kiitos.

Kaikki ei ole aina niin mustavalkoista. Vaikka kuinka kovasti olisit lapsia halunnut ja toivonut, ei elämä aina (tai ikinä) mene suunnitellusti. Ja se, ettei jaksa yksin ei ole maailman loppu. Taakka on paljon kevyempi, kun sen jakaa.


Ja nämä kuvat. <3 Niin tärkeitä. Niitä ei ole ottanut itkuinen, kuolemanväsynyt äiti vaan ikionnelinen äiti, joka joka aamu ajatteli, että ehkä tänään on se maaginen päivä, kun kaikki muuttuu. Ja kun noita mussukoita katsoo, niin ei kai sitä muutakaan voinut.



Ja pakko vielä hehkuttaa, koska kaikkea ei voi fbssa hehkuttaa, mutta kaikki nuo kolme palleroa osaavat joten kuten uida kellukkeilla. Voi sitä onnistumisen riemua, ihan parasta!

Suunnitelmat uusiksi

Ei menty pulkattomaan pulkkamäkeen, sillä yöllä esikoinen alkoi oksentamaan. Vielä muut ollaan terveinä. Mutta koska lapset eivät mene tarhaan ja miehellä alkaa yövuorot, mun on peruttava päiväni pari viimeistä asiakasta, että ehdi kotiin. Harmi, mutta parempi se kuin, että pitäisi olla koko päivä poissa. Kumpa vaan muut säilyttäisiin terveinä.

Mutta koska ei voi lähteä ulos, voi shoppailla netissä. :) Koitan kovasti parantaa ruokavaliotamme, karkkia ollaan esim syöty viimeksi joulun aikoihin. Muutenkin kaikenlaiset einekset ja vamisruuat ovat pannassa. Tai ainakin meiltä vanhemmilta. Lapset saavat toisinaan nakkeja ja lihapullia (Lidlin ruotsalaiset ovat PARHAITA!).

Joskus vuosi sitten löysin Hyvinvoinnin Tavaratalon ja sieltä tulee silloin tällöin tilattua kaikenlaista. Tänään nämä:

 

Leaderin proteiinipatukoita

Raakasuklaan valmistuspaketti

Cashewpähkinöitä mysliin

          

Tarjouksesta Leader Whey Proteiini kokeiluun

Tarkistin myös H&M:n lastenvaatetarjonnan, mutta ne olivat jotenkin tylsiä.

Saisiko vapaata? Tuskin. :D

Siitäkin huolimatta, että rakastan kolmea pikku apinaani enemmän kuin mitään muuta, olisi nyt äitin oma hetki tarpeen. Pidempi hetki kuin treenihetki. Siitäkin huolimatta, että lapset rakastavat minua niiiin kovasti ja koittavat tehdä kaikkensa, että äiti olisi heistä ylpeä, heillä on myös uskomaton taito raastaa hermojani ja venyttää pinnaani.

Meillä asuu yksi ERITTÄIN uhmaikäinen tyttö ja yksi ERITTÄIN pikkuvanha eskarilainen. Puuh, Helmiin uhma ei ole vielä tarttunut. Puuh.

Eskarilainen suunnitteli tänään muuttavansa mummolaan ja voi kuulemma hyvin olla siellä, kun me muut ollaan lomalla.

Uhmalainen on menettänyt täysin kaikki taitonsa. Joka paikkaan pitäisi kantaa, pukea ja riisua. Ja kumpikaan meistä ei anna eriksi. Oh joy.

 

Juuri nyt on ollut sellainen fiilis, etä ihanaa mennä maanantaina töihin. Mutta mieli muuttuu vuorokauden sisällä. Ei se kuitenkaan mitään vapaata ole, ensin töissä ja sitten jatketaa töitä kotona. Enkä edes osaisi olla erossa pikku apinoistani. Mutta edes hetki hiljaisuutta.

Noh ehkä uhma ja pikkuaikuisuus on huomenna jo ohi. Saahan sitä haaveilla. :)

Ja aina voi mennä pulkkamäkeen, vaikkei pulkkaa olekaan, hauskaa on silti. :)

 

TYMPIIIII!!!!!!!!!!!!!!

 Tänään on tympinyt ihan kauheasti. Ei sentään koko päivää, mutta ihan tarpeeksi. Mitään sen suurempaa syytä ei ole, tympii vaan. Töissä on ollut kivaa ja illalla näin ihanat ystävätkin. Ja mun ihanat Prefect Home- maljakot tulivat (ovat tosin pahvilaatikoissa vielä)!! Huomenna on PAKKO ostaa tulppaaneja!

 Enää ei onneksi tymmi (?!?!), mutta nyt väsyttää ja on PAKKO silittää työvaatteet. Mutta ensin ihailen maljakoita. :)Ja hiukset on PAKKO pestä. Ehkä....



Näitä marakatteja ei ehkä ikinä tympäise. Tosin on niillä kuulemma joskus tyyysäää!!!! :D