Olen miettinyt tätä postausta pitkään, varmaan vuoden. Tästä voi tulla paha mieli tai surullinen olo. Itsellä tuli ainakin. Ehkä vähän itkettikin. Mutta myös onnesta. Sillä vaikka on päiviä, jotka vaihtaisin mielelläni, oli nekin hetket koettava, että päästiin tähän.
Ja pyyntö, jos luit, kommentoi. Täällä tai fbssa. Aihe on kuitenkin melko vaikea. Kiitos. <3
Kohta siitä on kolme vuotta, kun Nikosta tuli isoveli. Muistan, kun tiesin odottavani kaksosia ja kerroin peloista äitille, hän vakuutti minut sanomalla että, kaksosia saavat he, jotka sen jaksavat. Sen jälkeen en enää pelännyt enkä murehtinut. Päätin, että tällä toisella kertaa kaikki menee hyvin ja vaikka olen kuinka väsynyt, nautin. Nautin. Mitä lähemmäs laskettu aika tuli, sitä malttamattomampi olin tapaamaan nämä pienet ihmiset, joita oli niin kovin paljon toivottu ja odotettu. Siitä tulisi ihanaa. Vaikka en saisikaan nukkua, siitä tulisi ihanaa.
Kuinka väärässä ihminen voikaan olla.
Tytöt eivät olleet edes kuukautta, kun olin jo melko ahdistunut. En voinut muuta tehdä kuin pelätä mitä teen jos ne heräävät ja alkavat itkemään. Jos mies oli edellisenä päivänä kertonut lähtevänsä seuraavana päivänä jonnekin, olin heti aamusta itkuinen. Tänä päivänäkin on olemassa lasten elokuvia, joita toivoin, ettei poika katso, koska ne palauttavat mieleen sen ahdistavan tunteen.
Ja enhän mä edes yksin ollut! Mies oli korvaamaton apu ja tuki. Hän oli varmasti aivan yhtä väsynyt, mutta kertaakaan ei valittanut. Ja esikoinenkin kävi pari kertaa viikossa päiväkodissa, sainhan silloin nukkua. Tai en oikeastaan. Joko olin heiluttamassa vaunuja tai makasin sohvalla ja odotin, koska jompi kumpi herää. Ja perhetyöntekijä. Harmi vaan, etten osanut tarpeeksi häntäkään apuun pyytää. Minä itse olin lapset halunnut, olin heidän äiti, omasin mahtavan tukiverkon, joten miksi ihmeessä olisin tarvinnut ulkopuolisen apua.
Ehkä siksi, että olisin saanut yöllä nukkua enkä murehtia, kuinka selviän taas seuraavan päivän. Tai etten olisi ahdistunut kuullessani isovanhempien tuovan yökylässä olleet tytöt kotiin. Kyllä, toivoin, että olisin edes hetken vielä saanut kerätä voimia. Mutta vaikka isovanhemmat olisivat varmasti enemmänkin auttaneet, en voinut sitä heiltä pyytää. Minähän olin päättänyt nauttia.
Mutta joskus pitää luovuttaa. Nautin niin kovasti, että välillä miehenkin piti soittaa neuvolaan, koska mä en olisi pystynyt puhua. Peräti yhden kerran soitin perhetyöntekijälle ja pyysin ylimääräistä käyntiä. Tai en varmasti saanut yhtään kokonaista sanaa sanottua, mutta ehkä hän siitä parkumisesta jotain päätteli.
Monta kertaa mietin, miksi mun pitää olla tälläinen. Miksi en vaan voi olla. Miksi kaikilla muilla se näyttää paljon helpommalta. Ehkä meilläkin sitten, kun tytöt ovat 3kk. Tai 4kk. Tai 5kk.
En tiedä koska ja miten se helpotti. Ehkä se oli se kuuluisa aika. Sen muistan, että kun tytöt 6kk ikäisinä olivat yökylässä, ikävöin heitä ensimmäistä kertaa ja odotin heitä kotiin. Se oli ihana tunne.
Jännä homma, kun sai nukkua elämä näytti ja tuntui paljon hauskemmalta. Mutta silti kesti pitkään, ettei tyttöjen itku tuntunut maailman lopulta. Ja sinä kesänä, kun he täyttivät vuoden, pystyin vihdoin heidän päiväunien aikaan rentoutuneesti olemaan Nikon kanssa ilman, että olisin pelännyt itkua ja heräämistä.
Joten kai äiti oli oikeassa. Vaikka usko meinasi loppua, me selvisimme siitä vauva-ajasta. Mutta onneksi meillä oli apujoukkoja. Isovanhempia, jotka auttoivat pyytämättä. Vertaistukena sisko ja miehen veljen vaimo. Neuvola ja perhetyöntekijä, ja jos joku idiootti olisi pyytänyt heiltä enemmän apua, ei näitä olisi niin onnetonta muistella.
Ja ihana mies. Joka oli töissä ympäri vuorokauden, kotona ja työpaikalla. Joka päätti Helmin siirtyvän pullomaitoon öisin, että saisin edes hetken nukuttua. Joka ei ikinä valittanut vaikka aihetta varmasti oli. Joka ei juuri muualla ollut kodin lisäksi kuin töissä. Kiitos.
Kaikki ei ole aina niin mustavalkoista. Vaikka kuinka kovasti olisit lapsia halunnut ja toivonut, ei elämä aina (tai ikinä) mene suunnitellusti. Ja se, ettei jaksa yksin ei ole maailman loppu. Taakka on paljon kevyempi, kun sen jakaa.
Ja nämä kuvat. <3 Niin tärkeitä. Niitä ei ole ottanut itkuinen, kuolemanväsynyt äiti vaan ikionnelinen äiti, joka joka aamu ajatteli, että ehkä tänään on se maaginen päivä, kun kaikki muuttuu. Ja kun noita mussukoita katsoo, niin ei kai sitä muutakaan voinut.
Ja pakko vielä hehkuttaa, koska kaikkea ei voi fbssa hehkuttaa, mutta kaikki nuo kolme palleroa osaavat joten kuten uida kellukkeilla. Voi sitä onnistumisen riemua, ihan parasta!
